Teksti: Mikael Långbacka, UMO Helsinki Jazz Orchestran bassopasuuna
Kuvat: UMOn arkisto
//
UMOn taiteellisista johtajista kertova artikkelisarja on edennyt kolmanteen osaan: vuorossa on Rich Shemaria, joka vastasi orkesterin taiteellisesta linjasta 1994–1995 pääkapellimestarina. Bassopasunisti Mikael Långbacka muistelee.
//
Newyorkilainen Rich Shemaria (1955–) tapasi Esko Linnavallin 1989 ja vieraili UMOn säveltäjävieraana pari vuotta myöhemmin. Hänestä jäi hyvä vaikutelma niin säveltäjänä kuin sovittajanakin. Niinpä Shemaria kutsuttiin orkesterin taiteelliseksi johtajaksi Johanssonin kauden jälkeen. Rich Shemaria on luonnehtinut löytäneensä Suomen-kaudella saunan lisäksi jotain käänteentekevää myös sävellyksiinsä.
Rich Shemaria tuli valituksi taiteelliseksi johtajaksi Markku Johanssonin kauden jälkeen. Shemaria toi mukanaan tuulahduksen New Yorkin jazzilmapiiristä. Hän johti siellä omaa bändiään, jossa soitti todella kovia muusikkoja. En tiedä, minkälainen kulttuurishokki Suomeen tulo hänelle oli, mutta yhteistyö sujui kyllä hyvin. Jenkithän ovat usein hämmästyneitä siitä pidättyväisyyden kulttuurista, joka täällä vallitsee. Kovin herkästi ei kehuta ketään, se tuntuu teennäiseltä. Kun taas USA:ssa ”you sound great” on fraasi, joka ei välttämättä tarkoita mitään. Mutta se kuuluu kohteliaisuussyistä sanoa.
Tajusin tämän nuorena 1980-luvulla, kun trumpetisti Chuck Finley kävi UMOssa soittamassa, ja sanoi minulle heti ensimmäisenä päivänä: ”You sound great, man”. Olin hyvin ylpeä ja otettu tästä yllättävästä kansainvälisestä menestyksestä. Kunnes seuraavana päivänä mentiin Finleyn kanssa käymään leadtrumpetistilegenda Simo Salmisen mökillä. Oli kevät, ja Chuckin mielestä kaikki oli ”great”, jopa lannanhaju, joka oli silloin poikkeuksellisen voimakas. ”I love the smell of cow shit” on fraasi, joka on jäänyt mieleen. Ja tajusin myös, ettei ehkä kannata ottaa liian kirjaimellisesti ”you sound great” -fraasia.
Shemaria sopeutui ilmeisesti aika nopeasti Suomeen. Hänen vahvuutensa taiteellisena johtajana oli nimenomaan säveltämisessä ja sovittamisessa, ei niinkään orkesterin johtamisessa. Näin ollen suurin anti Shemarian kaudella olivat hänen omat sävellyksensä ja sovituksensa, sen lisäksi, että hänellä luonnollisesti oli hyvät kontaktit jazzin mekkaan New Yorkiin. Tämä tuotti mm. hienon keikkareissun sinne syksyllä 1995.
Ohjelmisto Shemarian kaudella oli pääosin modernia big band mainstreamia: Joe Lovano, Bob Brookmeyer, Dick Oats, Dee Dee Bridgewater, John Nugent, Marvin Stamm, Randy Johnston, jne. Hienoja vieraita. Yksi erikoisuus Richin tekemässä ohjelmistossa oli: hän kutsui solisteiksi fagotistin ja oboistin. Molemmat soittivat omilla soittimillaan standardijazzohjelmistoa hienosti, mutta he ovat kuitenkin lähinnä pikantteja erikoisuuksia kokonaisuudessa. Tyylillisesti poikkesi vapaan jazzin edustajan ja persoonallisen pasunistin Albert Mangelsdorffin konsertti 1994.
Shemarian kaudelta on näiden lisäksi erityisesti jäänyt mieleen kaksi asiaa:
1.
Kiertue Euroopassa Natalie Colen kanssa oli mielenkiintoinen kokemus. Osa muusikoista, komppi ja äänenjohtajat tulivat USA:n länsirannikolta, loput UMOsta. Natalie Cole oli itse hyvin pidättyväinen ihminen, mutta viihtyi hyvin lavalla, ja musa taisi tulla selkäytimestä.
Ohjelmassa oli numero, jossa Natalie lauloi klassikon ”Unforgetable” duettona kuolleen isänsä, legendaarisen Nat King Colen kanssa videon välityksellä. Ja olihan se tunnelmallista. Se oli teknisesti haastava toteuttaa, ja joskus se epäonnistui. Muistan sen kuhinan mikä syntyi teknisen henkilökunnan keskellä: sieltä kuului paljon ”f… sh.. ja it’s absurd” -tyylisiä juttuja. Kyllähän se niin oli, että noissa ympyröissä virheitä ei sallittu, kaiken piti mennä täydellisesti.
Koko puolitoistatuntinen konserttivideo Vitorian jazzfestivaalilta 1994 löytyy YouTubesta:
Shemaria sävelsi matkan jälkeen kappaleen ”On the Road to Bilbao”, ja bussimatka Bilbaoon on kyllä jäänyt mieleen. Oli varmaankin aika myöhä kun päästiin perille, ja rundia oltiin tehty jo jonkin verran. Lahden Pena, joka ansaitsisi ihan oman kirjoituksen UMOn historiassa, lauloi jenkkaa bussimikkiin. Erikoinen tunnelma. Penalla oli matkoilla joskus tapana astua eteen ja puhua mikkiin täysin omaperäisiä, välillä juttuja joita ei kukaan ymmärtänyt, tuskin edes Pena itse.
2.
Muutettiin vanhasta Asematunnelin Jumo-klubista uuteen paikkaan. Royal Cotton Club (kukahan nimen halusi?) oli Svenska Teaternin yläkerran hieno, vanha ravintolasali. Sijainti oli tietenkin loistava, mutta asiakaskunta ei ehkä ollut sitä, mitä toivottiin: klubista tuli jatkopaikka joillekin, jotka eivät välttämättä välittäneet musiikista ollenkaan. Joskus tuli mieleen, että raha ja sivistys eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Sen lisäksi akustiikka ei ollut big bandille ihanteellinen, ja Cotton Club -kausi jäikin suhteellisen lyhyeksi.
Mutta hyviä konsertteja siellä pidettiin, ja varsinkin avajaiset olivat todella hienot: Michael Brecker ja UMO! Keikasta tehtiin livetallenne, joka julkaistiin albumina vasta 20 vuotta myöhemmin 2015. Siinä mm. nuori Manuel Dunkel sooloilee Breckerin kanssa. Levyn voit kuunnella Spotifysta:
Shemariasta ei odotettu johtajaa muussa mielessä kuin ohjelmiston suunnittelussa ja jonkin verran orkesterin johtamisessa. Sen lisäksi hän sävelsi ja sovitti. Muuten asiat hoituivat orkesterin ja intendentin yhteistyöllä, ei aina kitkattomasti, mutta kuitenkin. Sikäli tilanne muuttui rakenteiden osalta normaalimpaan suuntaan. Mentiin kohti aktiivista taiteellista toimikuntaa, joka edusti orkesteria suunnittelussa ja joskus muissakin asioissa.
Rich Shemaria tuli UMOon aika sopivaan väliin eri ympäristöstä ja kulttuurista. Hän toi uusia haasteita ja samalla kehitti orkesteria vaativilla sävellyksillään ja sovituksillaan.
Kiitos Rich!
Lue artikkelisarjan aiemmat osat:
1. osa Esko Linnavalli, kausi 1975–1991
2. osa Markku Johansson, kausi 1992–1993
UMO Helsinki Jazz Orchestran historiaan voi pureutua myös vuodet 1975–2015 kattavalla historiikkisivustollamme https://www.umohelsinki.fi/historia/40-vuotta/