Teksti: Mikael Långbacka, UMO Helsinki Jazz Orchestran bassopasuuna
Kuvat: UMOn arkisto
//
Bassopasunisti Mikael Långbacka on aloittanut artikkelisarjan, jossa hän muistelee työskentelyä UMOn taiteellisten johtajien kanssa eri vuosikymmenillä. Långbacka on soittanut orkesterissa vuodesta 1984, joten perspektiiviä riittää. Artikkelisarjan toinen osa kertoo Esko Linnavallin seuraajaksi valitusta Markku Johanssonista, joka oli UMOn puikoissa 1992–1993.
//
Trumpetisti, säveltäjä ja sovittaja Markku Johansson (1949–) oli Esko Linnavallin seuraajaksi varsin luonnollinen valinta. Olihan Johansson orkesterin perustajajäsen ja taitava kapellimestari, sekä soittanut orkesterissa trumpettia ja flyygelitorvea 1975–1984 ja senkin jälkeen vieraillut useasti orkesterin solistina. Hän keksi myös nimen Uuden Musiikin Orkesteri eli UMO.
Varmasti joillakin kävi mielessä Esko Linnavallin poismenon jälkeen, että oliko UMOn tarina tässä. Varsinkin kun se osui aikaan, jolloin Suomikin kohtasi 90-luvun legendaarisen laman.
Kulttuurialalla monet seuraukset talouskriiseistä tulevat viiveellä, mutta kyllä UMOlla oli hyvin kriittinen vaihe jo 1991–1992, jolloin Yle vetäytyi kolmikantasopimuksesta ja leikkasi tuntuvasti rahoitustaan. Onneksi yhteistyö kuitenkin jatkui ja Yle nauhoitti konsertteja edelleen.
Markku Johansson oli luonteva valinta Linnavallin seuraajaksi ja uskon, että Linnavallikin olisi toivonut juuri näin käyvän. Esko ja Markku olivat hyvin erilaisia persoonia, mutta jollain tavalla kuitenkin hengenheimolaisia. Ehkä saman tyyppinen huumori ja tietty pelimannimainen suhtautuminen jazziin yhdisti heitä. Johanssonkin on tietääkseni pitkälle itseoppinut ja sekä hänen harvinaisen upea jazztrumpetisminsa että sovitusosaamisensa nojaavat suureen lahjakkuuteen, ei ehkä niinkään kovaan harjoittelemiseen tai koulutukseen. Toisaalta on muistettava, että käytännön koulu orkestereissa, studioissa ja keikoilla on monesti yhtä tehokas koulu kuin musiikinopiskelu yliopistossa, vaikka näitä ei voikaan laittaa vastakkain. Ja ettei väärinkäsityksiä synny: kenestäkään ei tule todella hyvää trumpetistia tai jazzmuusikkoa ilman kovaa harjoittelua. Mutta yksilöllisiä eroja on.
Muistan hyvin kun Markku aloitti työnsä syksyllä 1992. Hän totesi tunteikkaassa puheenvuorossaan, että ”tämä on tehtävä, josta yksinkertaisesti ei voi kieltäytyä”. Joskus olen hämmästynyt, miten todella kokeneetkin muusikot saattavat kokea vaikeaksi UMOn eteen astumisen. Markku ei tilanteessa tietenkään itse bändiä jännittänyt, mutta hän näki ison vastuun ja ehkä tunsi astuvansa isoihin saappaisiin.
Markku Johansson halusi mielellään tehdä asioita omalla tavallaan, se oli ajan henki. Demokratia taidealoilla, esimerkiksi teattereissa ja orkestereissa, ei ollut yleinen tapa. Mutta ihmisenä hän oli tasaisen ystävällinen kaikille ja tasapainotti sillä hyvin orkesterin ilmapiiriä. Kevätkauden 1992 orkesteri oli ollut ilman varsinaista johtajaa, ja luottamusmies sekä leadtrumpetisti Esko Heikkinen oli ottanut suuren vastuun monien asioiden hoitamisesta. Hyvä niin. Mutta Johansson joutui ilmeisesti lähtemään aika nollasta liikkeelle suunnittelussa syksyllä 1992. Ei varmasti ollut helppoa, mutta hän teki kovasti töitä, apunaan myös taiteellinen toimikunta sekä esimerkiksi Jukka Perko ja Kari ’Sonny’ Heinilä, jotka tiesivät kaikki jazzmaailman uudet virtaukset.
Pasuunapultista katsottuna uusia tuulia toivat uudet sektiokaverit Mikko Mustonen ja Pekka Laukkanen. Orkesterin ilme muuttui nuorekkaammaksi myös fonisektiossa ja kompissa.
Johanssonin yksi tärkeä projekti oli tilata uudet sovitukset jazzstandardeista. Hän näki, että nyt Suomessa oli paljon todella hyviä sovittajia. Näin syntyi Selected Standards -levy, hienoja sovituksia standardeista, uniikkia materiaalia pelkästään UMOlle. Sovittajina toimivat mm. Jukka Linkola, Eero Koivistoinen, Jarno Kukkonen, Kirmo Lintinen ja Kari Heinilä.
Tämä levy julkaistiin 1993, joten sitä ennenkin ehti tapahtua paljon. Mieleen on jäänyt mm. Rich Shemarian ensimmäinen vierailu UMOssa syksyllä 1992 ja hienon pasunistin Nils Landgrenin vierailu 1993.
Todella hyvin muistan, kun trumpettigigantti Freddie Hubbard vieraili tammikuussa 1993. Huhut olivat kertoneet, että Hubbard ei enää ole ihan briljantissa soittokunnossa. Brassi-instrumenteilla asiat ovat pienestä kiinni, ja Hubbardille oli tullut jotain ongelmaa ansatsiin (toim. suom. huuliotteeseen). Hän tuli harjoituksiin ja yritti kovasti soittaa: paikoitellen tuli väläyksiä siitä hienosta trumpetistista, joka hän oli ollut, mutta sitten ote taas katosi. Konsertti piti kuitenkin pitää. Hubbard saapui paikalle, soitti vähän, mutta turhautui ja yksinkertaisesti lähti pois. Surullista, ja jotenkin absurdi tilanne. Mutta silloin Markku Johansson näytti osaamistaan: hän johti bändiä, ja soitti myös Hubbardin osuuksia ja sooloja todella hienosti.
Yksi tärkeä avaus tapahtui Johanssonin aikana: yhteistyö säveltäjä Eero Hämeenniemen kanssa. Niin sanottu crossover on myöhemmin muodostunut yhdeksi UMOn tavaramerkeistä, lähinnä Kirmo Lintinen on ollut tämän kehityksen takuumiehenä. Tämä jakaa mielipiteitä jonkin verran, mutta musiikkipiireissä yleensäkin ollaan menty siihen suuntaan, että raja-aidat kaadetaan ja lokerot unohdetaan. Minun henkilökohtaisesti on vaikea ymmärtää, jos joku pitää tätä kehitystä huonona.
Johanssonin aikana tehtiin onnistuneita konserttimatkoja ulkomaille. Norjassa käytiin pienellä kiertueella ja Lontoossa soitettiin Royal Albert Hallissa.
Suomi oli vähän aikaisemmin irtaantunut Kekkosen aikakaudesta, ja voisi sanoa, että UMOn piti nyt siirtyä eteenpäin oman Kekkosensa eli Linnavallin valtakaudesta. Tilanne oli sikäli erikoinen, että yksi ihminen oli pitkään hoitanut aika lailla kaikkia asioita. Sillä tavallahan saadaan parhaimmillaan paljon aikaiseksi, mutta pidemmän päälle se on luonnoton tilanne. Malleja tulevaisuuden toimintatavoista ei vielä ollut olemassa.
Itse aika mutkattomana henkilönä, Johansson käsittääkseni viihtyy parhaiten sellaisten ihmisten parissa, joiden kanssa asiat hoituvat helposti ja ongelmitta. Suomen jazzkentässä asiat eivät valitettavasti aina ole olleet niin helppoja: mutkikkaita ihmisiä on, ja saattaa olla myös henkilökohtaisia ongelmia. Tällaista UMOssakin on ollut, niin kuin yhteiskunnassa yleensäkin, mutta Johansson joutui taistelemaan osittain sellaistenkin asioiden kanssa. Ja varsinkin kun kyseessä on vanhoja hyviäkin tuttuja, olisi se raskasta kenelle tahansa.
Tällaiset seikat, ison työmäärän lisäksi, johtivat ehkä siihen, että Johansson ei halunnut jatkaa alun perin sovitun 1,5 vuoden jälkeen, vaikka orkesteri olisi mielellään niin tehnyt. On mahdollista, että tilanteeseen vaikutti myös nuoren polven uusi, sanoisinko itsevarma asenne. Rytmimusiikin ja jazzin koulutuksen mullistava vaikutus oli alkanut näkyä, ja se toi UMOonkin uutta energiaa ja osaamista. Mutta kyllä pientä kasvukipuiluakin oli, lähinnä asenteissa. Nuoruuteen kuuluu välillä se, että tietää kaikesta kaiken. Se on ymmärrettävääkin, kunhan ei sokaistu musiikin tärkeydestä niin, että unohtaa perusasiat, kuten ihmisten kunnioituksen. Silloin yhteistyö vaikeutuu ja loppupelissä musiikillinenkin lopputulos kärsii. Ajan myötä ihmiset tulevat yleensä järkevämmiksi, onneksi.
Henkilöjohtajana Johansson oli ja on yhä hyvä, ja kapellimestarina varma ja selkeä. Hänen aikanaan orkesteri soitti laaja-alaisesti monenlaista. Muistaakseni Johansson antoi joskus ymmärtää, että hänelle mielekkäintä on svengaava, mutkaton musa, jossa soittajilla on hauskaa, eli ei ehkä sitä kuuluisaa ’otsaryppyjazzia’. Mutta UMOn ohjelmisto on sen verran laajaa ja välillä haastavaa, että kyllä otsa välillä väkisinkin menee vähän kurttuun kenellä vaan…
Painopiste ohjelmistossa 1992–1993 oli edelleen vahvasti kansainvälisissä vierailijoissa, ja lista on vaikuttava:
Rob Mc Connell
Michael Gibbs
Kenny Werner
Rich Shemaria
Freddie Hubbard
Vince Mendoza
Hal Crook
Joe Williams
Herb Pomeroy
Markku Johansson tuli kriittisessä vaiheessa UMOn johtoon, ja toi vakautta ja ryhtiä bändiin silloin kun sitä tarvittiin. Näin orkesterin toiminta jatkui suhteellisen vakaalla pohjalla. Kiitos siitä!
Lue artikkelisarjan muut osat:
1. osa Esko Linnavalli, kausi 1975–1991
3. osa Rich Shemaria 1994–1995
UMO Helsinki Jazz Orchestran historiaan voi pureutua myös vuodet 1975–2015 kattavalla historiikkisivustollamme https://www.umohelsinki.fi/historia/40-vuotta/
