Teksti: Mikael Långbacka, UMO Helsinki Jazz Orchestran bassopasuuna
Kuvat: UMOn arkisto
Videot: Ylen Elävä arkisto
//
Bassopasunisti Mikael Långbacka on aloittanut artikkelisarjan, jossa hän muistelee työskentelyä UMOn taiteellisten johtajien kanssa eri vuosikymmenillä. Långbacka on soittanut orkesterissa vuodesta 1984, joten perspektiiviä riittää. Artikkelisarjan ensimmäinen osa kertoo itseoikeutetusti Esko Linnavallista, joka työskenteli UMOn taiteellisena johtajana 1975–1991.
//
Esko Linnavalli (1941–1991) kutsuttiin UMOn kapellimestariksi heti orkesterin perustamisesta 1975 alkaen. Siinä vaiheessa hän oli jo tunnettu pianisti ja sovittaja, jonka sovituksia esittivät lukuisat pop- ja iskelmätähdet. Linnavallin myötä alkoi UMOn kehitys, joka vauhdittui huimasti 1984 orkesterin muututtua kokopäiväiseksi.
Esko Linnavalli on edelleen mielestäni UMOn voimahahmo, ja UMO oli hyvin pitkälle hänen luomuksensa, vaikka monella muullakin oli merkittävä rooli UMOn perustamisessa. Tuskin UMO olisi syntynyt ilman Heikki Sarmantoa, Eero Koivistoista ja Markku Johanssonia, muutamia mainitakseni, mutta kyllä Linnavalli vei tämän työn siihen pisteeseen missä se 1984 oli. Silloin bändistä tuli kokopäiväinen, kuukausipalkkainen orkesteri.
Silloin tulin itsekin mukaan, kun edeltäjäni Tom Bildo siirtyi HKO:n äänenjohtajaksi. Olin vain 24-vuotias ja oli vähän kun olisi VPS:n futiksen A-junioreista laitettu suoraan maajoukkueeseen. Markku Veijonsuo tuli suurin piirtein samoihin aikoihin bändiin. Yhdessä treenasimme hullun lailla, yritettiin sillä kompensoida rutiinin ja osittain myös ihan osaamisen puutetta.
Orkesteri oli siihen aikaan aika epätasainen: oli toisaalta kansainvälisesti tunnettuja soittajia ja toisaalta mun ja Markun kaltaisia noviiseja. Ja siltä väliltä. Siihen aikaan jazzmuusikkojen ns. huipputaso oli laadukas, mutta aika ohut. UMOn ammattimaistuminen oli siinäkin suhteessa kulttuuriteko: se vaikutti koko jazzkentän tasoon ja leveyteen.
Osittain tästä epätasaisuudesta johtuen orkesterikulttuuri oli hyvin erilainen kuin nykyään. Epätasaisuus vaikuttaa hierarkioiden voimistumiseen, ja kokemukseni mukaan se voi olla jopa aika tuhoisa asia orkesterin ilmapiirille. Silloin taas kun on paljon osaavia ihmisiä, syntyy luonnollisesti kilpailua, mutta se tekee ihmisistä myös nöyrempiä ja paradoksaalisesti saattaa myös edistää solidaarisuutta ihmisten välille. Ainakin näin on jazzpiireissä pääosin käynyt ja se on hieno asia. Tämä epätasaisuus ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö todella hienoja konsertteja olisi tehty, oli mm. loistavia solisteja ja kyllä yhteissoittokin välillä loksahti paikoilleen.
Esko Linnavalli piti ohjakset tiukasti käsissään. Hän oli voimakas persoona ja antoi myös hyvin selvästi ymmärtää, jos hän ei ollut tyytyväinen johonkin asiaan. Hän ei kumarrellut ketään, ja omalla suoralla, puolikyynisellä tavallaan hän lähestyi managereita ja tunnettuja solisteja, mutta myös poliitikkoja ja yritysjohtajia. Tämä tuotti tulosta, ja UMOsta tuli Helsingin kaupungin, Opetusministeriön ja Ylen kolmikantasopimuksen kautta kuukausipalkkainen orkesteri 1984. Budjetti ja palkkataso oli sellainen, josta 1990-luvun jälkeen on voinut vain uneksia. Myös sponsoriyhteistyötä oli, yhteistyökumppaneina mm. Finnair, Neste ja Silja Line. En tiedä taustoista sen enempää, mutta ilmeisesti Linnavallin hahmo puhutteli myös sen aikaisia yritysjohtajia. Todennäköisesti hän otti suoraan yhteyttä pääjohtajiin ja hänelle saattoi olla vaikea sanoa ei.
Siinä mielessä Linnavalli oli ristiriitainen hahmo, että hän oli täysverinen boheemi, joka puheissaan pilkkasi pikkuporvarillisuutta, mutta toisaalta ilmeisesti pystyi hyvin näkemään kokonaisuuksia ja myös laskemaan tarkasti budjettia sekä puhumaan poliitikoille oikeilla sanoilla. Välillä kuitenkin boheemius otti ylivallan, ja silloin tarvittiin jarruttajia, kuten UMOn hallinnossa, myöhemmin mm. intendenttinä, pitkään toiminut Raija Sarmanto.
Muusikkona, säveltäjänä ja kapellimestarina Linnavalli oli poikkeuksellisen lahjakas. Hän oli siitä tietoinen, ja oli ylpeä siitä, että hän ainoana rytmimusiikin edustajana pääsi Jorma Panulan kapellimestariluokalle Esa-Pekka Salosen ja kumppaneiden kanssa 1980-luvun alkupuolella.
Käsittääkseni hän ei saanut varsinaisesti koulutusta esim. säveltämiseen tai sovittamiseen, ja siihen nähden hänen sovitustaitonsa oli lähes ilmiömäinen. Kuuluisia ovat ns. ’bussisovitukset’, joita hän kirjoitti bussissa matkalla keikalle. Osaa näistä sovituksista soitetaan edelleen.
Linnavalli myös arvosti paljon lahjakkuutta ja ’pelimannihenkeä’, jota jazzmuusikot monesti tuolloin edustivat. Kun rytmimusiikin opetus alkoi yleistyä, hänellä oli siihen(kin) vähän ristiriitainen suhtautuminen. Toisaalta hän arvosti todella paljon suuria lahjakkuuksia joita siihen aikaan nousi, esim. Sonny Heinilä, Jukka Perko, Jarno Kukkonen ja Jukkis Uotila. Toisaalta hän suhtautui välillä kriittisesti ’liialliseen’ harjoitteluun. jota hän saattoi kutsua pakkomielteiseksi. Mutta hän näki kuitenkin selvästi, miten uusi sukupolvi tuli kovalla osaamisella, ja kyllä hän varmasti ymmärsi myös koulutuksen mullistavan merkityksen Suomessa.
Luulen, että hänen aivonsa lähes taukoamatta työstivät UMOn asioita, ja ideoita syntyi. SeaJazz-festivaali Suomenlinnassa ja myöhemmin Sinebrychoffin puistossa oli korkeatasoinen ja iso festari, jota hän myöskin johti. UMO soitti mm. Dizzy Gillespien kanssa festivaalilla, ja Linnavalli buukkasi Dizzyn kapteeniksi jazzristeilylle – jotenkin tyypillistä hänen huumorilleen. Esimerkki Linnavallin luovasta ajattelusta oli idea käyttää jäänmurtajia festivaalin kuljetuksiin Suomenlinnaan, koska ne olivat toimettomina loppukesästä. En muista mihin instanssiin hän otti yhteyttä tästä ajatuksesta, mutta vastaus kuulemma oli, että ”en ole eläessäni kuullut noin absurdia ideaa!” Tämä fraasi on jäänyt mieleen.
Linnavallin ominta musiikkia oli suht perinteinen jazz; Benny Carter, Eddie ’Lockjaw’ Davis, Phil Woods jne. olivat hänelle varmaankin hyvin kotoisia vieraita. Luulen, että sovittajista ainakin Thad Jones ja Bob Brookmeyer olivat suosikkejaan. Mutta hän oli myös auki uusille tuulille, vaikka se ei ollut hänen kotikenttänsä. 1980-luvun loppupuolella vierailivat mm. Dave Liebman, Muhal Richard Abrams ja Michael Gibbs, ja kotimaisen modernismin suurnimi Edward Vesala teki bändin kanssa konsertin 1985.
UMOn solistivieraiden lista vuosilta 1985–1991 on täysin huikea: Gil Evans Mc Coy Tyner, Bob Brookmeyer, Slide Hampton, Clark Terry & Mel Lewis, Bob Mintzer, Rob Mc Connel, Dizzy Gillespie, Benny Golson, Tom Harrell, Bob Berg, George Mraz, NHÖP, ja niin edelleen.
Taloudelliset edellytykset olivat paremmat kuin ne ovat koskaan olleet tuon jälkeen. Suomi eli jonkinlaista taloudellista hypeä, ja UMOkin siinä imussa. Silti kaikki nämä konsertit olivat varmasti paljon Linnavallin henkilökohtaisten suhteiden tulos. Hän tunsi henkilökohtaisesti monia näistä suurista nimistä, ja silloin kaikki on huomattavasti helpompaa kuin managereiden kautta.
UMO kiersi välillä aika paljon kotimaassa, ja mieleen on jäänyt mm kiertue Lapissa Eddie ’Lockjaw’ Davisin kanssa Rovaniemellä, Sodankylässä ja Ivalossa. Oli jotain ainutlaatuista soittaa ’härkä’swingiä siihen aikaan siellä päin. Yksi Linnavallin erikoisimmista ideoista oli Saaristokiertue, kierrettiin Turun ja Ahvenanmaan saaristoa, Ragni Malmsten ja Svante Thuresson solisteina. Meillä oli muistaakseni Astrid-niminen iso purjevene käytössä koko kiertueen ajan. Kökarin saarella oli yleisössä 8 ihmistä ja 4 lehmää.
Ruotsinkielinen TV teki tästä jonkinlaisen dokumentin, ja viimeinen keikka oli Helsingin Kauppatorin vieressä laivan kannella. Helsingin Sanomien Jukka Hauru – joka muuten ei koskaan pitänyt koko UMOsta ja kuukausipalkallisuudesta – kirjoitti: ”Yhteiskunnan kulttuurimäärärahat menevät UMOn merimieshattuihin ja saaristolaisvalssien soittamiseen”. Tai jotain sinne päin. Mutta Linnavallin mielipide kriitikoista oli: ”Muusikko tarvitsee kriitikkoa yhtä paljon kuin lintu ornitologia”.
Ulkomaanmatkoja oli tietenkin myös, itään Moskovaan Jukka Tolosen ja Carolan kanssa 1985 ja Gruusiaan 1984. Sen lisäksi on jäänyt hyvin mieleen suht onnistunut keikkareissu Kanadaan ja USA:han kesällä 1986. Hieno reissu oli Berliiniin 1988, soitettiin Ellingtonia ja mukana oli mm. legendaarinen pasunisti Britt Woodman. Ja Clark Terrykin vieraili.
UMO lähtötunnelmissa Yhdysvaltain- ja Kanadan-kiertueelle kesäkuussa 1986.
Ehkä turha kieltää, että keikkareissut siihen aikaan olivat kosteita, se kuului ikään kuin asiaan. Näin oli myös rock- ja klassisella puolella. Hommat pyrittiin tietenkin hoitamaan ja suureksi osaksi onnistuttiinkin siinä. Mutta lipsahduksiakin sattui: kotimaan kiertue Georgie Famien kanssa 1986 taitaa olla huippusuoritus tuolla saralla. Viimeisellä keikalla Lappeenrannassa Linnavalli toi solistille onnistuneen kiertueen päätteeksi lahjaksi sukset, ja haki yhtä trumpetistia tanssimaan yhden biisin aikana. Vieläkin muistan hyvin hölmistyneet ilmeet yleisössä. Suomi yleensäkin kärsi kai jonkinlaisista kasvukivuista, kun kansainvälisyys oli uutta ja ehkä vähän pelottavaakin, eikä aina tiedetty miten toimia ja olla.
Lopuksi muutama sana Linnavallin orkesterinjohdosta. Se puoli jää tässä kokonaisuudessa ehkä vähän varjoon, ja hänen suuri elämäntyönsä oli varmaankin yllämainitut saavutukset. Mutta hän oli kuitenkin ensimmäisiä big band -kapellimestareita, joka otti haltuunsa klassisen lyöntitekniikan, joka sittemminkin on aika lailla vakiintunut myös big bandeihin. Ihmisten johtaminen orkesterin edessä ei aina ehkä ollut Linnavallille luontaisinta, hän oli suhteellisen kärsimätön, ja täytyy sanoa että hän oli helpommin kriittinen kuin positiivinen. Systemaattinen ja hyvä harjoituttaja hän oli kuitenkin parhaimmillaan.
Elämä olisi monen UMOlaisen osalta saattanut olla täysin erilaista, jos Esko Linnavallia ei olisi ollut. Spekulointi on toki turhaa, mutta on hyvä muistaa, että kyllä me kaikki olemme hänelle kiitollisuudenvelassa.
Syvä kumarrus.
Linnavalli kuoli 50-vuotiaana vaikeaan sairauteen joulukuussa 1991.
Joitakin henkilökohtaisia kohokohtia 1983–1991, kansainvälisiä vierailijoita:
1983: Bob Minzer. Jouduin kovaan paikkaan vaikeiden bassopasuunastemmojen kanssa. Hienosti sovitettua siihen aikaan uutta jenkki big band -musiikkia.
1984: Bob Brookmeyer, legenda ja venttiilipasunisti. Slide Hampton, henkilökohtainen suosikkini jazz-pasunisteista. Clark Terry & Mel Lewis, kaksi giganttia, maailman svengaavin big band -rumpali.
1985: Dizzy Gillespie
1986: Mercer Ellington, Duken poika, alkuperäisarrit.
1987: Gil Evans
1988: Louie Bellson w/ Don Menza, Chuck Finley
1989: Helge Albin w/ Conrad Herwig. Hieno ruotsalainen säveltäjä/sovittaja, siihen aikaan omalla tavallaan mullistava moderni jazzpasunisti.
1990: David Liebman w/ Conrad Herwig. Coltranen musiikia. Billy Eckstein, Phil Woods.
1991: Maria Schneider, hienoa persoonallista big band -musiikkia.
Kotimaisia hienoja konsertteja oli paljon, mutta erityisesti on jäänyt mieleen Jukka Linkolan sävellyskonsertti 1985. Uutta, vaativaa musiikkia, konsertti onnistui hyvin.
Lue artikkelisarjan muut osat:
2. osa Markku Johansson, kausi 1992–1993
3. osa Rich Shemaria 1994–1995
UMO Helsinki Jazz Orchestran historiaan voi pureutua myös vuodet 1975–2015 kattavalla historiikkisivustollamme https://www.umohelsinki.fi/historia/40-vuotta/